26.3.2015 tollerista flattiin

Kun nyt kerran aloitettiin pohdiskelu niin jatketaan. Vuonna 1999 menin ensimmäisen tollerini kanssa Mäntän Seudun Nuuskujen treeneihin Sassin kentälle, ketään tuntematta ja mistään mitään tietämättä. Tollerivuosina siellä tottui katselemaan niitä mustia tyyppejä, jotka kiisivät lujaa ja tekivät vain sen mitä pyydettiin (eikä sitä mitä halusivat, ts. tolleri). Mustat kiiturit olivat flatteja. Tuo on se kuva, mikä minulle edustaa rotua. En tiedä onko se oikea vai väärä, niin vain on.  Siksi olikin jonkinasteinen järkytys huomata, etteivät ne kaikki olleetkaan sellaisia. On flatteja, joilta puuttuu noutohalu tai ne ovat niin pehmeitä, etteivät pysty töihin paineen alla. Ja paineeksi saattaa riittää koetilanne.Nuori koira saattaa mennä lukkoon jossain tilanteessa (omallekin koiralleni on näin käynyt), mutta jos se pysyvä olotila vuodesta toiseen, pitäisi todella olla syytä huoleen.  Ei ole normaalia, että metsästyskoira ei pysty tekemään töitä, koska vene, koska toimitsija, koska muu maailma. Aina on jotain mihin voi vedota jos haluaa. Sitten tulee tietysti eteen se, että ehtiikö/jaksaako/kiinostaako omistajaa ottaa selvää pääseekö koira yli ”möröistä” kun saa kokemusta ja ikää.

Ai niin, Mäntässä ei noina aikoina ollut montaakan labbista treenaamassa, jos olisi ollut, voisi minulla nyt ihan hyvin olla labradorinnoutaja.

Kiiturit näyttivät tietysti tosi hienoilta ja kun uuden koiran hankinta tuli ajankohtaiseksi, niin päätin, että kokeillaan. Jos saa tollerin alokasluokkaan saakka nomessa, ei flatti voi olla vaikeampi, eihän? Minulla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan, kuinka paljon koiran kanssa pitää harjoitella (varsinkin vilkkaan flatin), että hallittavuus ja yhteistyö on sillä tasolla, että on jotain saumaa menestyä kokeessa. Tosin tässä aika ja kokemus tekee tehtävänsä, nyt kolmannen koiran kanssa tuntuu jo, ettei tarvitse tehdä mitään ja koira on vallan lapsinero. Tosiasia taitaa kuitenkin olla se, että osaa tehdä oikeat asiat oikeassa järjestyksessä ja jättää turhat ja väärät asiat tekemättä, ainakin osan niistä.  Flateilla (ainakin noilla minun) on myös ollut hurjia eroja siinä, kuinka mielekkääksi ne kokevat ohjaajan kuuntelemisen. Haluavat kyllä noutaa enemmän kuin mitään muuta, muttei välttämättä yhteistyössä ohjaajan kanssa. Tämä ei ole huono asia, se vaatii vain ohjaajalta koiranlukutaitoa.

Tollerien terveystilanne ei myöskään ollut hyvä ja ajatuksena oli saada terveempi koira. Tiesin että flateilla on syöpää. Mutta en tiennyt, että niillä on mm. mittavissa määrin mm. sydänvikoja ja allergioita. Tollereillahan on paljon autoimmuunisairauksia, itselläni on kuitenkin sellainen mielikuva, että ne olisivat muuten suht. pitkäikäinen rotu. Ja ovatkin jos vertaa flatteihin, joiden keski-ikä taitaa olla siellä 7-8 vuoden paikkeilla.  Tolleriväki on kuitenkin tehnyt kovasti töitä rodun terveystilanteen ja ennenkaikkea avoimuuden lisäämiseksi. Jos joku muuta väittää, on väärässä. En tiedä onko rotu tervehtynyt, luulen että tieto vain lisää tuskaa, kun uusia sairauksia tulee ilmi geenitestien kehittyessä. Mutta yritetty totisesti on. Roope sairastui a/m:een 1998. Meidän onni oli, että kasvattaja oli puhunut autoimmuunisairauksista silmät ja suut tukkoon, joten koira pääsi lääkittäväksi nopeasti, kun tiedettiin mikä sillä on. Voin olla väärässä (tuosta on jo pitkä aika), mutta minulla on sellainen mielikuva, että sairauden julkistaminen (yksi veli sairastui myös) aiheutti myrskyn vesilasissa, kun eihän niistä olisi saanut puhua. Noista ajoista on tultu pitkä matka. Tällä hetkellä rotuyhdistyksen sivuilla on pitkä lista koirista, jotka ovat sairastuneet ja/tai lopetettu autoimmuunisairauden vuoksi. Tiedän että tämänkin listan ympärillä kuohuu. Voiko/pitääkö sinne ilmoittaa koiran, jolla ei ole virallista diagnoosia, mutta oireet loppuvat taudin mukaisella hoidolla? Miksei kasvattaja voi ilmoittaa sairasta kasvattiaan? Paljonko listalta puuttuu koiria? Mikään systeemi ei ole aukoton. Mutta aivan varmasti tuo lista on parempi, kuin se viidentoista vuoden takainen tilanne.

Suht. uutena rodun harrastajana ja vielä uudempana kasvattajana on ollut mielenkiintoista peilata kahta eri rotua ja sen ominaisuuksia, mutta myös kahta eri kulttuuria keskenään. Sileäkarvainen noutaja on hieno rotu ja siitä on moneksi, mutta avoimuus etenkin terveysasioissa  puuttuu. Tietoa kyllä on, mutta joko sitä ei osata tai haluta jakaa samalla lailla kuin tollereissa.  Tässä asiassa pallo on  koiranomistajilla ja kasvattajilla (joiden pitäisi muistaa kannustaa kasvatinomistajia ilmoittamaan sairauksista jalostustoimikunnalle). Rotuyhdistys ei voi julkaista terveystietoja, jos koiran omistaja ei ole antanut siihen lupaa. En itseasiassa teidä, voiko flateilla kasvattaja ilmoittaa kasvattinsa tietoja, tollereissa tämä ei ymmärtääkseni onnistu.  Rotuyhdistyksen sivuilla on taulukko, johon voi ilmoittaa koiransa kuolinsyyn. Viimeksi kun katsoin, niin siinä oli 12 koiraa. Ei paljoa rodussa, jonka keski-ikä on alle kymmenen vuotta.  Paljon on myös asioita, jotka kauan rodun parissa olleet tietävät, mutta me ummikot emme ja tämä tekee kasvattamisesta aika turhauttavaa.

Omat koirat ovat olleet ”melko” terveitä. Lainausmerkit siksi, että onhan niilläkin ollut ongelmansa, mutta asiat voisivat olla pahemminkin. Niillä ei onneksi ole ollut allergioita, joita tuntuu nykyään olevan joka toisella flatilla ja sydänviat ja syöpäkin ovat toistaiseksi kiertäneet meidät (kop kop). Riesalla on kuitenkin spondyloosi, joka on myös kuulema melko yleinen rodussa. Koiranetin mukaan tapauksia on muutama. Ei Riesaakaan ole virallisesti kuvattu, ehkä teen sen vielä, selän tilannetta on jokatapauksessa seurattava. Tieto on kuitenkin jalostustoimikunnalla ja kotisivuillani.  Kasvateilla on ollut jonkinasteisia allergiaoireita esim. ruoasta (ovat loppuneet kun ruoka on vaihdettu), hiivaa, korvatulehduksia, toistuvia valeraskausksia ja pissatulehduksia.  Riesan ja Sirun suvussa on rasitteena mm patellaa ja epilepsiaa.

Mikä ylipäätään on ”normaali” määrä sairauksia koiralle? Ei yhtään? Yksi tai kaksi? Paljonko pennunostajan tulee varautua lääkitsemään koiraansa sen elinaikana? Ymmärtääkseni geenipolin pienentyessä sairaudet tulevat vain lisääntymään. Sokeutuvatko kasvattajat ja harrastajat sille, että koirilla on jotain vaivaa jatkuvasti?